Nonnis, vielä pidemmän harkinta-ajan jälkeen.
Vietän vapaa-aikaani täällä työpaikalla blogiani kirjoittaen.
Jos olisi vaihtovaatteet voisin mennä ulkoilemaan, märkään syysaamuun.
Tosiaan, turha on enää tosi asiaa peittää, syksy on tullut.
Vuosi sitten juhlistin syksyä Kanadassa. Siitä elämäntilanteestani on paljon muuttunut.
Ei ole enää .mahdollisuutta nukkua niin pitkään, kunnes herätetään.
Voin lähteä lasten kanssa ulos lähes milloin huvittaa, mutten millon vain, enkä minne vain.
Lähtisin niin mielelläni metsään retkelle koko päiväksi. Leikittäisiin, syötäisiin eväitä, oltaisiin vaan.
Ei meillä täällä päiväkodissa ole pikkulapsille mitenkään paljon ohjelmaa, mutta tuntuu jo paljolta, kun ollaan salissa. Jonka jälkeen siivotaan leikit pois, ja lähdetään ulos.
Leikitään ulkona jonkun aikaa, tullaan sisälle, syödään ja mennään nukkuumaan. Lapset ja minä.
Aina yhdessä. Sulassa sovussa, ainakin välillä. Aina ennen uutta riitaa/uhmaa lähinnä.
Olen täyspäiväsesti töissä viiden kolmi-vuotiaan kanssa. Olemme hyvin tempperamenttinen ryhmä.
Olen tänä työaikanani oppinut laskemaan useasti kymmeneen. Siitä on tarpeen. Lapseni tarvitsevat myös että ammatillisuuden rajoissa näytän omat vihat, pettymykset, lempeyden puuskat, rakkauden näitä viittä kohtaan.
Useasti on hyvin heikko ja vedätettävä olo. On monesti vaikeata pitää kiinni säännöistä, tuntuu että pääsee helpomalla kun pitää vain melkein kiinni säännöistä.
Vapaa-aikanani lajittelen värejä ja kokoja eri kasoihin. Likaista ja puhdasta. Suurta ja pientä. Eri merkit pitää olla eri kasoissa.
Palautetta työstäni saan vähän, negatiivistä ja positiivista. Hiljaisuuden lasken positiiviseksi. Olemme tunnettuja huonosta kyvystä antaa palautetta. Itsestänihän se alkaa, siis palautteen anto.
Ennen työpäiväni alkua haluan vielä rentoutua kirjan ääressä.
Tällä hetkellä menee Sophie Kinsellan Minishoppaaja.
Suosittelen. Hauskuuden vuoksi, on hyvin kirjoitettu.